www catholic fi

Paavi Benedictus XVI:n paastoviesti 2008

”Kristus tuli köyhäksi teidän vuoksenne”

Rakkaat veljet ja sisaret!

1. Joka vuosi paastonaika antaa meille kaitselmuksen lähettämän mahdollisuuden syventää kristillisen elämämme merkitystä ja arvoa, ja se kannustaa meitä löytämään uudelleen Jumalan armon, niin että meistä puolestamme tulisi armahtavaisempia veljiämme ja sisariamme kohtaan. Paaston ajalla kirkko pitää velvollisuutenaan esittää joitakin erityisiä tehtäviä, jotka auttavat uskovia konkreettisesti tässä sisäisen uudistumisen prosessissa: näitä ovat rukous, paastoaminen ja almujen antaminen. Tämän vuoden paastoviestiä ajatellen haluan käyttää vähän aikaa tutkistellen almujen antamista, joka on erityinen tapa auttaa tarpeessa olevia ja samalla tapa harjoittaa itsekieltäymystä, jotta vapautuisimme kiinnittymisestämme maallisiin asioihin. Aineellisen rikkauden puoleensa vetämisen voiman ja sen kuinka ehdoton meidän päätöksemme pitää olla, jotta emme tekisi siitä idoliamme, Jeesus vahvistaa lujasti sanoessaan: ”Te ette voi palvella Jumalaa ja mammonaa” (Luuk. 16:13). Almujen antaminen auttaa meitä voittamaan tämän pysyvän kiusauksen opettamalla meitä vastaamaan lähimmäistemme tarpeisiin ja jakamaan toisten kanssa kaiken sen, mitä olemme saaneet jumalalliselta hyvyydeltä. Tämä on niiden köyhien hyväksi järjestettävien keräysten tarkoitus, joita tehdään paastonaikana monella puolella maailmaa. Tällä tavalla sisäistä puhdistumista seuraa kirkollisen yhteyden ele, joka heijastaa sitä, mikä tapahtui jo varhaisessa kirkossa. Pyhä Paavali puhuu kirjeissään tästä viitaten keräykseen Jerusalemin seurakunnan hyväksi (vrt. 2. Kor. 8-9; Room. 15:25-27).

2. Evankeliumin opetuksen mukaan me emme ole niinkään hallussamme olevien tavaroiden omistajia kuin niiden hoitajia: niitä ei siis katsota meidän yksinomaiseksi omistukseksemme vaan välineiksi, joiden kautta Herra kutsuu meistä jokaista toimimaan hänen kaitselmuksensa taloudenhoitajana lähimmäisiämme varten. Kuten Katolisen kirkon katekismus muistuttaa meitä, aineellisilla omaisuuksilla on sosiaalinen arvo niiden yhteisen päämääran periaatteen mukaisesti (vrt. n. 2404).
Evankeliumissa Jeesus selvästi nuhtelee ihmistä, joka omistaa ja käyttää maallisia rikkauksia vain itsensä hyväksi. Niiden monien edessä, joilta puuttuu kaikkea ja jotka näkevät nälkää, pyhän Johanneksen sanat saavat kaikuvan nuhtelun sävyn: ”Jos joku, jonka toimeentulo on turvattu, näkee veljensä kärsivän puutetta mutta sulkee häneltä sydämensä, kuinka Jumalan rakkaus voisi pysyä hänessä?” (1. Joh. 3:17). Maissa, joiden väestön enemmistönä ovat kristityt, kutsu jakamiseen on sitäkin tärkeämpi, koska heidän vastuunsa niistä monista, jotka kärsivät köyhyydestä ja hylättynä olemisesta, on vielä suurempi. Heidän auttamisensa on ennemminkin velvollisuus oikeudenmukaisuutta kohtaan kuin rakkauden teko.

3. Evankeliumi tähdentää kristillisen almujen antamisen tyypillistä piirrettä: sen tulee tapahtua salassa: ”Kun annat almun, älköön vasen kätesi tietäkö mitä oikea tekee”, Jeesus sanoo, ”jotta hyvä tekosi pysyisi salassa” (Matt. 6:3-4). Vain vähän aikaisemmin hän kielsi ylpeilemästä omilla hyvillä töillä, ettei kukaan menettäisi taivaallista palkkiota (vrt. Matt. 6:1-2). Opetuslapsen tulee kantaa huolta Jumalan kunniasta. Jeesus muistuttaa: ”Niin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa”(Matt. 5:16). Kaikki pitää siis tehdä Jumalan kunniaksi eikä omaksi kunniaksi. Tämän ymmärtämisen, rakkaat veljet ja sisaret, tulee olla mukana kaikkea avussanne lähimmäisillenne, ja teidän on vältettävä sitä, että avusta tulee keino tehdä teistä itsestänne huomion kohde. Jos me tehdessäämme hyvän työn emme pidä päämääränämme Jumalan kunniaa ja veljiemme ja sisartemme todellista hyvinvointia, vaan pikemminkin odotamme saavamme henkilökohtaisen palkkion tai vain kiitosta, me sijoitumme evankeliumin näkökulman ulkopuolelle. Nykyisessä kuvien maailmassa vaaditaan tarkkavaista valppautta, koska se kiusaus on suuri. Almujen antaminen ei ole evankeliumin mukaan pelkkää ihmisrakkautta. Pikemminkin se on konkreettinen osoitus rakkaudesta, teologinen hyve, joka vaatii sisäisen kääntymisen rakastamaan Jumalaa ja lähimmäistä, Jeesuksen seuraamista, hänen, joka kuollessään ristillä antoi itsensä kokonaan meidän puolestamme. Kuinka me voisimme olla kiittämättä Jumalaa niistä monista ihmisistä, jotka hiljaisuudessa, kaukana mediamaailman katseelta, täyttävät tässä hengessä aulista työtänsä vaikeuksissa olevien lähimmäistensä hyväksi? Ei ole paljon hyötyä antaa henkilökohtaista apua muille, jos se johtaa sydämen turhamaisuuteen. Sen tähden se, joka tietää, että Jumala ”näkee salassa” ja palkitsee salassa, ei etsi ihmisten kiitosta laupeudenteoille.

4. Kutsuessaan meitä ajattelemaan almujen antamista syvällisemmin, pelkän aineellisen teon ylittävällä tavalla, Raamattu opettaa meille, että on autuaampi antaa kuin ottaa (Apt. 20:35). Kun me teemme asioita rakkaudesta, ilmaisemme olemassaolomme totuutta; todellakin, meidät on luotu Jumalaa ja veljiämme ja sisariamme varten eikä itseämme varten. (vrt. 2. Kor. 5:15). Aina kun rakkaudesta Jumalaan jaamme omastamme tarpeessa olevalle lähimmäisellemme, me huomaamme, että elämän täyteys tulee rakkaudesta ja että kaikki palaa meille siunauksena rauhan, sisäisen tyydytyksen ja ilon muodossa. Meidän taivaallinen Isämme palkitsee almujen antamisemme ilollaan. Ja vielä enemmän: pyhä Pietari lukee almujen antamisesta saataviin hedelmiin syntien anteeksisaamisen: ”Rakkaus peittää syntien paljouden” (1. Piet. 4:8). Niin kuin paastonajan liturgia monta kertaa toistaa, Jumala tarjoaa meille syntisille mahdollisuuden saada anteeksi. Sen jakaminen köyhille, mitä meillä on, tekee meille mahdolliseksi saada tuollaisen lahjan. Tällä hetkellä ajatukseni kääntyvät niiden puoleen, jotka ymmärtävät tekemänsä pahan painavuuden ja jotka juuri siitä syystä tuntevat olevansa kaukana Jumalasta, peloissaan ja melkein kykenemättä kääntymään hänen puoleensa. Lähestymällä muita almujen antamisen kautta me lähestymme Jumalaa: Siitä voi tulla aidon kääntymyksen keino ja sovinnonteko hänen ja veljiemme kanssa.

5. Almujen antaminen opettaa meille rakkauden anteliaisuutta. Pyhä Joseph Benedict Cottolengo sanookin osuvasti: ”Älä koskaan pidä kirjaa kolikoista jotka annat, sillä sanon aina: jos almuja jakaessa vasen käsi ei saa tietää, mitä oikea tekee, silloin ei myöskään oikea saa tietää, mitä se itse tekee” (Detti e pensieri, Edilibri, n. 201). Tässä asiassa on sitäkin tärkeämpi evankeliumin kertomus leskestä, joka köyhyydessään pani temppelin uhriarkkuun ”kaiken mitä hänellä oli” (Mark.12:44). Hänen pienestä ja merkityksettömästä kolikostaan tulee kaunopuheinen symboli: Tämä leski ei anna Jumalalle rikkautensa runsaudesta, ei niinkään sitä mitä hän omistaa, vaan sen mitä hän on. Itsensä kokonaan.
Me löydämme tämän koskettavan raamatunkohdan sijoitettuna niiden päivien kuvauksen edelle, jotka välittömästi edelsivät Jeesuksen kärsimystä ja kuolemaa, hänen, joka teki itsensä köyhäksi tehdäkseen meidät köyhyydestään rikkaiksi, kuten pyhä Paavali kirjoittaa (vrt. 2. Kor. 8:9). Hän antoi itsensä kokonaan meidän puolestamme. Paastonaika, myös almujen antamisen kautta, innoittaa meitä seuraamaan hänen esimerkkiään. Hänen koulussaan me voimme oppia tekemään koko elämästämme lahjan; seuratessamme häntä me pystymme antamaan itsemme käytettäväksi, ei niinkään antamaan osaa siitä, mitä me omistamme, vaan antamaan oman itsemme. Eikö koko evankeliumi voidakin ehkä tiivistää yhdeksi rakkaudenkäskyksi? Paastonajan almujenannosta tulee siten keino syventää kristillistä kutsumustamme. Uhraamalla itsensä ilmaiseksi kristitty antaa todistuksen siitä, että rakkaus eikä aineellinen rikkaus määrää hänen olemassaolonsa säännöt. Rakkaus siis antaa almujen antamiselle arvon; se innoittaa monenlaiseen antamiseen kunkin ihmisen mahdollisuuksien ja elämisen ehtojen mukaan.

6. Rakkaat veljet ja sisaret, paastonaika kutsuu meitä harjoittamaan itseämme hengellisesti, myös almuja antamalla, jotta kasvaisimme rakkaudessa ja tunnistaisimme köyhissä itsensä Kristuksen. Apostolien teoista me luemme, kuinka apostoli Pietari sanoi temppelin portilla almuja kerjäävälle halvaantuneelle: ”Hopeaa tai kultaa minulla ei ole, mutta mitä minulla on, sitä minä sinulle annan. Jeesuksen Kristuksen, Nasaretilaisen, nimessä: nouse ja kävele” (Apt. 3:6). Almuja antaessamme me annamme jotakin aineellista, merkin suuremmasta lahjasta, jonka me voimme antaa eteenpäin toisille ilmoittamalla ja todistamalla Kristuksesta, jonka nimessä löytyy todellinen elämä. Painakoon siis tähän aikaan merkkinsä henkilökohtainen ja yhteisöllinen pyrkimys kiinnittyä Kristukseen, jotta olisimme hänen rakkautensa todistajia. Auttakoon Maria, Herran äiti ja uskollinen palvelija, uskovia käymään paastonajan hengelliseen taisteluun varustautuneina rukouksin, paastoin ja almuja antaen, niin että saapuisimme pääsiäisjuhlan viettämiseen hengessä uudistuneina.

Näiden toivotusten kanssa annan mielelläni kaikille apostolisen siunaukseni.

Vatikaanissa 30. lokakuuta 2007

Paavi Benedictus XVI

KATT 2008