Herrat kardinaalit,
kunnianarvoisat piispaveljet,
kunnioitetut parlamentaarikot,
hyvät naiset ja herrat!

Olen iloinen saadessani vastaanottaa näin suuren joukon ihmisiä tässä erityisessä tilaisuudessa, joka pidetään 25. maaliskuuta vuonna 1957 solmitun Rooman sopimuksen 50-vuotispäivänä. Sopimus oli tärkeä askel Euroopalle, joka oli toisen maailmansodan uuvuttama ja halukas rakentamaan tulevaisuutta rauhan ja paremman taloudellisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin avulla ilman erilaisten kansallisten identiteettien tukahduttamista tai kieltämistä. Toivotan tervetulleeksi kunnioitetun Rotterdamin piispan Adrianus Herman van Luynin, Euroopan yhteisön piispainkokousten neuvoston puheenjohtajan ja kiitän häntä hänen ystävällisistä sanoistaan. Tervehdin myös muita prelaatteja, arvoisia johtajia ja kaikkia, jotka ottavat osaa tähän kokoukseen, jonka COMECE järjestää kutsuna tarkastella Eurooppaa.

Vuoden 1957 maaliskuusta lähtien tämä maanosa on kulkenut pitkän matkan, joka on johtanut sen kahden”keuhkon” – idän ja lännen – sovittamiseen. Niitä on liittänyt toisiinsa yhteinen historia mutta ne on mielivaltaisesti erotettu toisistaan epäoikeudenmukaisuuden esiripulla. Taloudellinen integraatio on virkistänyt poliittista yhdentymistä ja rohkaissut jatkuvaa ja hellittämätöntä sellaisten institutionaalisten rakenteiden etsintää, jotka olisivat sopivia jo 27 kansakunnasta koostuvalle Euroopan unionille, joka pyrkii tulemaan globaaliseksi toimijaksi maailmannäyttämöllä.

Näinä vuosina on tullut näkyviin kasvava tietoisuus tarpeesta luoda terve tasapaino taloudellisen ja sosiaalisen ulottuvuuden välille sellaisten toimintatapojen kautta, jotka pystyvät luomaan vaurautta ja lisäämään kilpailua, mutta ilman, että samalla laiminlyötäisiin köyhien ja syrjäytyneiden ihmisten oikeutettuja odotuksia. Valitettavasti väestötilastojen kannalta täytyy todeta, että Eurooppa näyttää seuraavan tietä, joka voi johtaa sen häviämiseen historiasta. Tämä ei ainoastaan aseta talouskasvua vaakalaudalle, vaan se voi luoda myös suunattomia vaikeuksia sosiaaliselle yhteenkuulumiselle ja ennen kaikkea suosia vaarallista individualismin muotoa, joka ei välitä tulevista seurauksista. Voisi melkein ajatella, että Eurooppa on todella menettämässä uskon omaan tulevaisuuteensa. Mitä tulee esimerkiksi ympäristön huomioonottamiseen tai rakenteelliseen  energiavarojen ja investointien käyttämiseen, kannustimet solidaarisuuteen lisääntyvät hitaasti, ei ainoastaan kansainvälisissä yhteyksissä vaan myös kansallisissa. Euroopan yhdentymisprosessi itsessään ei ilmeisesti saa kaikkien kannatusta sen vallitsevan käsityksen perusteella, että monet ”luvut” Euroopan projektissa on  ”kirjoitettu” ottamatta huomioon kansalaisten mielipiteitä.

Tästä kaikesta käy selvästi esiin, että aitoa eurooppalaista ”yhteistä  kotia” ei voida rakentaa ottamatta huomioon tämän maanosamme ihmisten identiteettiä. Kysymyksessä on historiallinen, kulttuurinen ja moraalinen identiteetti ennen maantieteellistä, taloudellista tai poliittista. Tämä identiteetti muodostuu joukosta yleismaailmallisia arvoja, jotka kristinusko auttoi luomaan. Näin kristinusko hankki itselleen ei vain historiallisen vaan perustavanlaatuisen roolin suhteessa Eurooppaan. Näiden arvojen, jotka muodostavat tämän maanosan sielun, täytyy pysyä kolmannen vuosituhannen Euroopassa sivilisaation ”hapatteena”. Jos ne häviäisivät, kuinka ”vanha” manner voisi toimia koko maailman ”hiivana”. Jos Rooman sopimuksen 50-vuotispäivänä unionin hallitukset haluavat ”päästä lähemmäksi” kansalaisiaan, kuinka ne voivat sulkea pois kristinuskon kaltaisen Euroopan identiteetille olennaisen elementin, johon kansalaisten suuri enemmistö jatkuvasti identifioi itsensä? Eikö ole yllättävää, että tämän päivän Eurooppa, samalla kun se pyrkii tulemaan huomioon otetuksi arvoyhteisönä, näyttää yhä useammin kieltävän universaalisten ja absoluuttisten arvojen olemassaolon? Eikö tämä ainutlaatuinen omasta itsestä ”luopumisen” muoto, jopa enemmän kuin luopuminen Jumalasta, johda Eurooppaa epävarmuuteen omasta identiteetistään? Ja niin vallitsee käsitys, että ”hyötyjen arvioiminen” on ainoa tie moraaliseen erottelukykyyn ja että yhteinen hyvä on synonyymi kompromissille. Todellisuudessa on kuitenkin niin, että jos kompromissi onnistuu luomaan laillisen tasapainon erilaisten yksittäisten tavoitteiden välille, siitä tulee yhteinen paha aina silloin, kun se koskee sopimuksia, jotka eivät kunnioita ihmisluontoa.

Yhteisö, joka on rakennettu ilman ihmisen todellisen arvokkuuden kunnioitusta, ottamatta huomioon sitä tosiasiaa, että jokainen ihmispersoona on luotu Jumalan kuvaksi, ei lopulta tee mitään hyvää kenellekään. Tästä syystä näyttää vieläkin tärkeämmältä, että Eurooppa suojautuu sitä itsevarmaa, laajalle levinnyttä asennetta vastaan, joka järjestelmällisesti oikeuttaa kompromissit oleellisisten inhimillisten arvojen kohdalla, ikään kuin se olisi välttämätöntä pienemmän pahan hyväksymistä. Tällainen pragmatismi, silloinkin kun se esitetään tasapainoisena ja realistisena, ei todellisuudessa ole kumpaakaan, koska se kieltää ihmisluontoon kuuluvan arvojen ja ideoiden ulottuvuuden. Kun ei-uskonnolliset ja relativistiset pyrkimykset yhdistetään tähän pragmatismiin, kristityiltä lopulta kielletään oikeus ottaa osaa julkiseen keskusteluun tai heidän panoksensa saatetaan huonoon valoon yrityksenä säilyttää epäoikeudenmukaisia privilegioita. Tänä historiallisena hetkenä ja kohdattaessa ne monet edessä olevat haasteet Euroopan unioni, ollakseen pätevä oikeusperiaatten takaaja ja universaalien arvojen edistäjä, ei voi kuin selkeästi tunnustaa vakaan ja pysyvän ihmisluonnon varman olemassaolon, joka on kaikkien ihmisten yhteisten oikeuksien lähde, mukaan lukien niiden, jotka tämän kieltävät. Tässä asiayhteydessä oikeutta omantunnon mukaisesti kieltäytyä tulee suojella aina, kun perustavanlaatuisia ihmisoikeuksia loukataan.

Rakkaat ystävät, tiedän kuinka vaikeaa kristittyjen on puolustaa tätä ihmispersoonan totuutta. Älkää siitä huolimatta väsykö tai lannistuko! Te tiedätte, että on teidän velvollisuutenne Jumalan avulla tehdä oma osuutenne uuden Euroopan lujittamiseksi, realistisesti mutta ei kyynisesti, täynnä ideoita ja vapaana naiiveista kuvitelmista, evankeliumin ikuisen ja elämää antavan totuuden inspiroimana. Sen tähden ottakaa aktiivisesti osaa julkiseen keskusteluun Euroopan tasolla tietäen, että tämä keskustelu on nyt olennainen osa myös kansallista keskustelua. Ja lisätkää tähän sitoutumiseen tehokas kulttuurinen toiminta. Älkää taipuko vallan logiikan edessä ikään kuin se olisi päämäärä itsessään! Olkoon Kristuksen kehotus teille pysyvä kannustin ja tuki: ”Jos suola menettää makunsa, se ei kelpaa enää mihinkään muuhun kuin pois heitettäväksi ja ihmisten tallattavaksi” (vrt. Matt 5:13). Tehköön Herra kaikki teidän ponnistuksenne hedelmällisiksi ja auttakoon teitä tunnistamaan ja oikein käyttämään sitä, mikä on myönteistä nykyisessä kulttuurissa, ja kieltämään rohkeasti kaiken sen, mikä on ihmisen arvokkuutta vastaan.

Olen varma siitä, että Jumala siunaa kaikkien niiden auliit pyrkimykset, jotka palvelemisen hengessä työskentelevät rakentaakseen yhteistä eurooppalaista kotia, jossa kaikki kulttuuriset, sosiaaliset ja poliittiset panokset on suunnattu kohti yhteistä hyvää. Teille, jotka jo monin tavoin olette mukana tässä tärkeässä inhimillisessä ja evankeliumin mukaisessa työssä, ilmaisen tukeni ja voimakkaan rohkaisuni. Ennen kaikkea vakuutan teille, että teillä on paikka minun rukouksissani. Siksi kutsun avuksenne ihmiseksi tulleen Sanan äidin Marian äidillisen suojeluksen ja annan sydämellisesti apostolisen siunaukseni teille, teidän perheillenne ja yhteisöillenne.