Johdanto

Ensimmäinen luku: Itse ilmoituksesta
2. Ilmoituksen luonne ja sisältö
3. Evankeliumin ilmoituksen valmistelut
4. Kristuksen ilmoituksen täyttymys
5. Ilmoituksen vastaanottaminen uskoen
6. Ilmoitetuista totuuksista

Toinen luku: Jumalallisen ilmoituksen edelleen välittämisestä
7. Apostolit ja heidän seuraajansa evankeliumin airueina
8. Pyhästä traditiosta
9. Pyhän tradition ja Raamatun välinen suhde
10. Kummankin suhde koko Kirkkoon ja opetusvirkaan

Kolmas luku: Pyhän Raamatun jumalallisesta inspiraatiosta ja tulkitsemisesta
11. Raamatun inspiraatio ja totuus
12. Miten Raamattua on tulkittava
13. Jumalan alentuminen

Neljäs luku: Vanhasta testamentista
14. Pelastushistoria Vanhan testamentin kirjoissa
15. Vanhan testamentin merkitys kristityille
16. Molempien testamenttien ykseydestä

Viides luku: Uudesta testamentista
17. Uuden testamentin erityinen arvo
18. Evankeliumien apostolinen alkuperä
19. Evankeliumien historiallisuus
20. Uuden testamentin muut kirjoitukset

Kuudes luku: Pyhästä Raamatusta Kirkon elämässä
21. Kirkko kunnioittaa Raamattua
22. Kirkko suosittelee tarkkoja käännöksiä
23. Katolisten raamatuntutkijoiden apostolinen tehtävä
24. Raamatun merkityksestä teologialle
25. Raamatun lukemisen tärkeydestä

Loppulause

Lähdeviittaukset

Johdanto

1. Jumalan sanaa hartaasti kuunnellen ja luottavaisesti julistaen pyhä kirkolliskokous noudattaa pyhän Johanneksen sanoja: ”Julistamme teille sen iankaikkisen elämän, joka oli Isän tykönä ja ilmestyi meille: minkä me olemme nähneet ja kuulleet, sen me myös teille julistamme, että teillä olisi yhteys meidän kanssamme, ja meillä on yhteys Isän ja hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen kanssa” (1 Joh. 1:2-3). Siksi se Trenton ja Vatikaanin I kirkolliskokouksen jälkiä seuraten haluaa nyt esittää oikean opin jumalallisesta ilmoituksesta ja sen edelleen välittämisestä, jotta kuullessaan pelastuksen sanomaa koko maailma uskoisi ja uskoessaan toivoisi ja toivoessaan rakastaisi. [1]

Ensimmäinen luku: Itse ilmoituksesta

2. Hyvyydessään ja viisaudessaan Jumala on tahtonut ilmoittaa itsensä ja tehdä tiettäväksi tahtonsa salaisuuden (vrt. Ef. 1:19), jonka avulla ihmisillä Kristuksen, lihaksi tulleen Sanan, kautta olisi pääsy Pyhässä Hengessä Isän tykö ja heidät tehdään osallisiksi jumalallisesta luonnosta (vrt. Ef. 2:18; 2 Piet. 1:4). Tässä ilmoituksessa näkymätön Jumala (vrt. Kol.1:15; 1 Tim. 1:17) rakkautensa ylenpalttisuudesta puhuttelee ihmisiä kuin ystäviään (vrt. 2 Moos. 33:11; Joh. 15:14-15) ja vaeltaa heidän keskuudessaan (Bar. 3:38) kutsuakseen ja liittääkseen heidät yhteyteen itsensä kanssa. Tämä ilmoituksen taloudenhoito toteutui kiinteästi toisiinsa liittyvin teoin ja sanoin siten, että Jumalan pelastushistoriassa suorittamat teot osoittavat ja vahvistavat sanojen kuvaaman opin ja todellisuuden, kun taas sanat julistavat tekoja ja valaisevat niihin sisältyvän salaisuuden. Tämän ilmoituksen ilmentämä syvä totuus Jumalasta ja ihmisten pelastuksesta säteilee meille Kristuksessa, joka on samalla koko ilmoituksen välittäjä ja täyteys.[2]

3. Jumala, joka Sanansa avulla kaiken luo (vrt. Joh. 1:3) ja ylläpitää, antaa ihmisille luomakunnassaan jatkuvan todistuksen itsestään (vrt. Room. 1:19-20); haluten avata tien taivaalliseen autuuteen hän lisäksi alusta alkaen ilmaisi itsensä kantaisille. Heidän lankeemuksensa jälkeen hän luvattuaan vapahduksen nosti heidät pelastuksen toivoon (vrt. 1 Moos. 3:15) ja piti keskeytymättä huolta ihmissuvusta antaakseen iankaikkisen elämän kaikille niille, jotka hyvässä työssä kestävinä etsivät pelastusta (vrt. Room. 2:6-7). Aikanaan hän kutsui Aabrahamin tehdäkseen hänestä suuren kansan (vrt. 1 Moos. 12:2). Patriarkkojen jälkeen hän Mooseksen ja profeettojen välityksellä opetti tätä kansaa tuntemaan hänet ainoana elävänä ja tosi Jumalana, kaitsevana Isänä ja vanhurskaana tuomarina, sekä odottamaan luvattua Pelastajaa, näin valmistaen kautta vuosisatojen tietä evankeliumille.

4. Puhuttuaan monesti ja monella tapaa profeettain kautta Jumala ”on näinä viimeisinä päivinä puhunut meille Pojan kautta” (Hepr. 1:1-2). Hän lähetti näet Poikansa, ikuisen Sanan, joka valaisee kaikki ihmiset, jotta tämä asuisi ihmisten keskuudessa ja kertoisi heille Jumalan sisimmästä olemuksesta (vrt. Joh. 1:1-18). Jeesus Kristus siis, lihaksi tullut Sana, joka oli lähetetty ”ihmisenä ihmisten tykö”,[3] ”puhuu Jumalan sanoja” (Joh. 3:34) ja täyttää pelastuksen työn, jonka Isä oli antanut hänen suoritettavakseen (vrt. Joh. 5:36; 17:4). Sen tähden hän — ”Joka näkee hänet, näkee myös Isän” (vrt. Joh. 14:9) — koko läsnäolollaan ja ilmestyksellään, sanoilla ja teoilla, merkeillä ja ihmeillä, mutta varsinkin kuolemallaan ja kunniakkaalla ylösnousemuksellaan kuolleista ]a lopulta totuuden Hengen lähettämisellä täyttää, täydentää ja jumalallisin todistuksin vahvistaa ilmoituksen, nimittäin sen, että Jumala on meidän kanssamme vapahtaakseen meidät synnin ja kuoleman pimeydestä ja herättääkseen meidät iankaikkiseen elämään.
Tämä kristillinen pelastustalous, joka on uusi ja lopullinen liitto, ei koskaan tule katoamaan eikä ole odotettavissa uutta julkista ilmoitusta ennen Herramme Jeesuksen Kristuksen kunniakasta ilmestymistä (vrt. 1 Tim. 6:14; Tiit. 2:13).

5. Itsensä ilmoittavalle Jumalalle ihmisen on osoitettava ’uskon kuuliaisuutta’ (Room. 16:26; vrt. Room. 1:52; Kor. 10:5-6), niin että hän vapaasti kokonaan uskoo itsensä Jumalalle alistaen ”ymmärryksensä ja tahtonsa täydellisesti itsensä ilmoittavalle Jumalalle”[4] sekä omaksuen vapaaehtoisesti hänen antamansa ilmoituksen. Jotta voitaisiin osoittaa tällaista uskoa, tarvitaan Jumalan ennakoivaa ja auttavaa armoa sekä Pyhän Hengen sisäistä tukea, hänen, joka liikuttaa sydäntä ja kääntää sen Jumalan puoleen, avaa hengen silmät ja ”tekee kaikille mieluisaksi suostua ja uskoa totuuteen”.[5] Jotta ilmoitus käsitettäisiin yhä syvemmin, täydentää sama Henki uskoa jatkuvasti lahjoillaan.

6. Jumalallisella ilmoituksella Jumala on tahtonut paljastaa itsensä ja ikuiset päätöksensä ihmisten pelastuksen suhteen sekä saattaa heidät niistä osallisiksi, ”jotta he pääsisivät osallistumaan niihin jumalallisiin lahjoihin, jotka käyvät täysin yli ihmishengen ymmärryksen”.[6]
Pyhä kirkolliskokous tunnustaa, että ”Jumala, kaiken alku ja päämäärä, voidaan ihmisjärjen luonnollisen valon avulla varmasti tuntea luomakunnasta (vrt. Room. 1:20). Samalla se opettaa, että juuri jumalallisen ilmoituksen ansiosta myös ihmissuvun nykyisessä tilanteessa on kaikkien ymmärrettävissä vaikeuksitta, lujalla varmuudella ja ilman erehdyksen sekaannusta se, ”mikä jumalallisissa asioissa ei sinänsä ole ihmisjärjelle käsittämätöntä”.[7]

Toinen luku: Jumalallisen ilmoituksen edelleen välittämisestä

7. Suuressa hyvyydessään Jumala päätti, että se, minkä hän oli ilmoittanut kaikkien kansojen pelastukseksi, olisi säilyvä kautta aikojen kokonaisena ja että se välitettäisiin edelleen kaikille sukukunnille. Sen vuoksi Herra Kristus, jossa korkeimman Jumalan koko ilmoitus saa täyttymyksensä (2 Kor. 1:20; 3:16-4:6), antoi apostoleille käskyn saarnata kaikille — näin jakaen heille jumalallisia lahjoja — koko pelastavan totuuden ja elämänohjeiden lähteenä sitä evankeliumia, joka aikoinaan oli luvattu profeettain kautta ja jonka hän itse oli täyttänyt ja omalla suullaan julistanut.[1] Tämän käskyn täyttivät uskollisesti toisaalta apostolit, jotka suullisella julistuksellaan, esimerkillään ja säädöksissään välittävät sen, minkä he olivat saaneet joko itse Kristuksen suusta eläessään hänen kanssaan ja nähdessään hänen toimivan taikka olivat oppineet Pyhän Hengen innoituksesta, toisaalta ne apostolit ja apostoliset miehet, jotka saman Hengen innoittamina tallensivat pelastuksen sanoman kirjoihin.[2]
Jotta evankeliumi säilyisi Kirkossa täydellisenä ja elävänä, apostolit asettivat piispat seuraajikseen jättäen heille ”oman opetuspaikkansa”.[3] Tämä pyhä traditio ja kummankin testamentin pyhä Raamattu ovat siis ikään kuin kuvastin, jossa Kirkko maan päällä vaeltaessaan tutkistelee Jumalaa, jolta se saa kaiken, kunnes se pääsee näkemään hänet kasvoista kasvoihin sellaisena, kuin hän on (vrt. 1 Joh. 3:2).

8. Apostolien julistus, joka on erityisellä tavalla ilmaistuna inspiroiduissa kirjoissa, oli keskeyttämättömästi säilytettävä aikojen loppuun saakka.
Sen vuoksi apostolit välittäen toisille, mitä he itse olivat saaneet, kehottavat uskovia pitämään kiinni niistä perinteistä, jotka he olivat oppineet joko puheista tai kirjeistä (vrt. 2 Tess. 2:15), sekä kilvoittelemaan sen uskon puolesta, joka kerta kaikkiaan on annettu (Juud. 3).[4]
Se, minkä apostolit ovat välittäneet, sisältää kaiken, mikä johtaa Jumalan kansan elämään pyhästi ja kasvamaan uskossa. Näin Kirkko opissaan, elämässään ja kultissaan jatkaa ja välittää edelleen kaikille sukukunnille kaikkea, mitä se itse on ja mitä se uskoo.
Tämä apostoleilta peritty traditio jatkuu Pyhän Hengen avulla Kirkossa,[5] sillä edelleenvälitettyjen tapahtumien ja sanojen käsittäminen kasvaa sekä niiden uskovien mietiskelyn ja tutkimuksen avulla, jotka kätkevät nämä sydämeensä (vrt. Luuk. 2:19 ja 51), että heidän kokemiensa hengellisten asioiden sisäisestä ymmärryksestä, samoin kuin niiden julistustyön kautta, jotka piispanviran jatkuvuuden mukana ovat saaneet totuuden varman armolahjan. Kirkko näet pyrkii jatkuvasti vuosisatojen kuluessa jumalallisen totuuden täyteyteen, kunnes Jumalan sanat käyvät siinä toteen.
Pyhien isien lausunnot todistavat tämän tradition elävöittävästä läsnäolosta ja sen rikkauksista, jotka täyttävät uskovan ja rukoilevan Kirkon käytännön ja elämän. Tämän tradition välityksellä Kirkko on tullut tuntemaan pyhien kirjojen koko kaanonin. Sen kautta myös itse pyhät kirjoitukset käsitetään yhä syvemmin ja ne saadaan jatkuvasti vaikuttamaan. Näin Jumala, joka muinoin on puhunut, on keskeytyksettä vuoropuhelussa rakkaan Poikansa morsiamen kanssa, ja Pyhä Henki, jonka kautta evankeliumin elävä ääni kaikuu Kirkossa ja sen kautta maailmassa, johtaa uskovat koko totuuteen ja antaa Jumalan sanan runsaasti asua heissä (vrt. Kol. 3:16).

9. Pyhä traditio ja pyhä Raamattu liittyvät siis kiinteästi toisiinsa ja ovat keskenään vuorovaikutuksessa. Sillä pulputessaan samasta jumalallisesta lähteestä molemmat ikään kuin sulautuvat yhteen ja tähtäävät samaan tarkoitukseen. Pyhä Raamattu on näet Jumalan puhe Pyhän Hengen innoittamana kirjaan pantuna; pyhä traditio taas välittää Herran Kristuksen ja Pyhän Hengen apostoleille uskoman Jumalan sanan kokonaisuudessaan edelleen heidän seuraajilleen, jotta nämä totuuden Hengen valaisemina julistuksessaan uskollisesti säilyttäisivät, selittäisivät ja levittäisivät sitä. Tästä johtuu, ettei Kirkko ammenna varmuuttaan kaikista ilmoitetuista asioista yksin pyhästä Raamatusta. Sen vuoksi molemmat, sekä pyhä Raamattu että traditio, on otettava vastaan ja niitä on pidettävä arvossa yhtä alttiisti ja kunnioittavasti.[8]

10. Pyhä traditio ja pyhä Raamattu muodostavat Jumalan sanan yhden pyhän talletuksen, joka on uskottu Kirkolle. Pitäen siitä kiinni pysyy koko pyhä kansa yhdessä paimentensa kanssa jatkuvasti apostolien opissa ja yhteydessä, leivän murtamisessa ja rukouksissa (vrt. Apt. 2:42). Kun siis näin pysytään perityssä uskossa, eletään sen mukaan ja sitä tunnustetaan, syntyy piispojen ja uskovien välille mitä ylevin yksimielisyys.[7]
Kuitenkin Jumalan sanan autenttinen tulkinta, olipa se sitten kirjaan pantu tai Kirkon elämän puitteissa välitetty,[8] on uskottu yksin Kirkon elävälle opetusviralle,[9] ja se käyttää valtaansa Jeesuksen Kristuksen nimissä. Kuitenkaan tämä opetusvirka ei ole Jumalan sanan yläpuolella, vaan se palvelee sitä opettaen ainoastaan, mitä sille on uskottu, sillä Jumalan käskystä ja Pyhän Hengen avulla se kuuntelee tätä sanaa hartaasti, säilyttää sen pyhänä ja selittää sitä uskollisesti ammentaen tästä yhdestä uskon talletuksesta kaiken, minkä se Jumalan ilmoittamana uskottavaksi asettaa.
On siis selvää, että Jumalan mitä viisaimman tarkoituksen mukaisesti pyhä traditio, pyhä Raamattu ja Kirkon opetusvirka ovat toisiinsa liittyneitä ja yhdistyneitä niin, ettei niistä mikään ole ilman toisia, vaan että ne kaikki yhdessä, kukin omalla tavallaan, yhden Pyhän Hengen vaikutuksen alaisina tehokkaasti edistävät sielujen pelastusta.

Kolmas luku: Pyhän Raamatun jumalallisesta inspiraatiosta ja tulkitsemisesta

11. Jumalan ilmoitus, jonka pyhän Raamatun kirjat sisältävät ja tarjoavat, on Pyhän Hengen innoituksesta pantu kirjaan. Apostolisen uskon nojalla pyhä Kirkko pitää sekä Vanhan että Uuden testamentin kirjoja kokonaisuudessaan ja kaikkine osineen pyhinä ja kanonisina, sillä Pyhän Hengen innoituksesta kirjoitettuina (vrt. Joh. 20:31; 2 Tim. 3:16; 2 Piet. 1: 19-21; 3:15-16) niiden tekijänä on Jumala ja ne on sellaisina annettu Kirkolle.[1] Mutta Jumala valitsi pyhiä kirjoja laatimaan ihmisiä, joiden hän antoi käyttää omia kykyjään ja voimiaan,[2] niin että he hänen vaikuttaessaan heissä ja heidän kauttaan[3] toimivat kirjoittajina sanan oikeassa merkityksessä pannen kirjaan kaiken sen ja ainoastaan sen, mitä hän tahtoi.[4]
Koska kaikkea, mitä inspiroidut kirjoittajat eli hagiografit vakuuttavat, on pidettävä Pyhän Hengen vakuuttamana, niin on tunnustettava Raamatun opettavan horjumattomasti, uskollisesti ja erehtymättömästi sen totuuden, jonka Jumala meidän autuutemme vuoksi on tahtonut saada Raamattuun kirjoitetuksi.[5] Sen takia ”jokainen kirjoitus, joka on syntynyt Jumalan Hengen vaikutuksesta, on myös hyödyllinen opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi, kasvatukseksi vanhurskaudessa, että Jumalan ihminen olisi täydellinen, kaikkiin hyviin tekoihin valmistunut” (2 Tim. 3:16-17).

12. Mutta koska Jumala on puhunut pyhässä Raamatussa ihmisten kautta ja ihmisten tavoin,[6] on pyhän Raamatun selittäjän, voidakseen saada selville, mitä Jumala on tahtonut tiedottaa meille, tarkkaan tutkittava, mitä hagiografit todella ovat tarkoittaneet ja mitä Jumala heidän sanojensa kautta on tahtonut ilmoittaa. Päästäkseen selville hagiografin tarkoituksesta on muun muassa otettava huomioon myös ‘kirjallisuuden lajit’. Eri tavoin totuus näet esitetään ja ilmaistaan teksteissä, jotka ovat eri lailla historiallisia, profeetallisia, runomuotoisia tai vielä muunlaisia. Tulkitsijan pitää siis etsiä tarkoitusta, jonka hagiografi määrätyissä olosuhteissa, aikakautensa olot ja kulttuurimuodon huomioon ottaen sekä silloisia kirjallisuuslajeja käyttäen, on tahtonut ilmaista ja on todella ilmaissut.[7] Käsittääkseen näet oikein, mitä pyhä kirjoittaja on tahtonut kirjoituksellaan sanoa, on asianmukaisesti otettava huomioon ne yleiset ajattelu-, sanonta- ja kertomistavat, joita hagiografin aikana käytettiin, mutta myös ne ilmaisutavat, joita silloin oli tapana käyttää ihmisten välisissä suhteissa.[8]
Koska Raamattua on luettava ja tulkittava samassa Hengessä, jossa se on kirjoitettu,[9] on pyhien tekstien oikean merkityksen selville saamiseksi katsottava yhtä tarkasti myös koko Raamatun sisältöä ja sen ykseyttä. Samalla on pidettävä silmällä koko Kirkon elävää traditiota ja uskon analogiaa. Näitä sääntöjä noudattaen eksegeettien tulee ponnistella käsittääkseen ja selittääkseen pyhän Raamatun merkityksen yhä syvemmin, jotta tämän valmistavan tieteellisen työn avulla Kirkon kanta kypsyisi. Sillä kaikki, mikä koskee tapaa tulkita Raamattua, on viime kädessä alistettu Kirkon ratkaistavaksi, Kirkon, joka täyttää Jumalalta saamansa käskyn ja tehtävän säilyttää ja tulkita Jumalan sanaa.[10]

13. Jumalan totuuden ja pyhyyden aina pysyessä loukkaamattomina ilmenee pyhässä Raamatussa ikuisen Viisauden ihmeellinen ‘alentuminen’, ”jotta oppisimme tuntemaan Jumalan sanomattoman hyvyyden ja sen, miten hän kaitselmuksessaan ja huolenpidossaan on meidän ihmisten takia tahtonut lieventää sanojaan.”[11] Ihmisten kielellä ilmaistuina ovat Jumalan sanat näet tulleet ihmisen puheen kaltaiseksi, niin kuin ikuisen Isän Sana kerran tuli ihmisten kaltaiseksi ottaen omakseen ihmisen heikkouden.

Neljäs luku: Vanhasta testamentista

14. Tahtoessaan pelastaa koko ihmiskunnan ja valmistaessaan siihen tietä Jumala suuressa rakkaudessaan päätti valita itselleen kansan, jolle hän antoi lupaukset. Solmittuaan Abrahamin kanssa (vrt. 1 Moos. 15:18) ja Mooseksen kautta israelilaisten kanssa liiton (vrt. 2 Moos. 24:8) hän sanoin ja teoin ilmoitti itsensä omaisuuskansalle ainoana totena ja elävänä Jumalana, jotta Israel näin oppisi tuntemaan Jumalan tiet ihmisten parissa ja jotta se — Jumalan puhuessa sille profeettojen kautta — käsittäisi ne yhä syvemmin ja selvemmin ja levittäisi niitä laajalti kansojen keskuuteen (vrt. Ps. 21:28-29; 95:1-3; Jer. 3:17). Tämä pyhien kirjoittajien ennustama, kertoma ja selittämä pelastustalous on olemassa Jumalan todellisena sanana Vanhan testamentin kirjoissa. Sen vuoksi on näillä Jumalan inspiroimilla kirjoilla pysyvä arvo: ”Sillä kaikki, mikä ennen on kirjoitettu, on kirjoitettu meille opiksi, että meillä kärsivällisyyden ja Raamatun lohdutuksen kautta olisi toivo” (Room. 15:4).

15. Vanhassa testamentissa ilmenevä pelastustalous oli tähdätty varsinkin siihen, että se valmistaisi Kristuksen, kaikkien Vapahtajan, ja hänen messiaanisen valtakuntansa tuloa, julistaisi sitä profeetallisesti (vrt. Luuk. 24:44; Joh. 5:39; 1 Piet. 1:10) ja kuvaisi sitä eri ennakkokuvin (vrt. 1 Kor. 10:11). Sen tilanteen mukaisesti, jossa ihmiskunta eli ennen Kristuksen uudistavan pelastustyön aikaa, Vanhan testamentin kirjat julistavat kaikille tietoa Jumalasta ja ihmisestä sekä sitä tapaa, jolla vanhurskas ja laupias Jumala kohtelee ihmistä. Vaikka nämä kirjat sisältävätkin epätäydellisiä ja aikaan sidottuja aineksia, ne osoittavat kuitenkin oikean, jumalallisen kasvatussuunnitelman.[1] Niinpä kristittyjen on hartaasti otettava vastaan nämä kirjat, jotka ilmaisevat elävää Jumalan tajua ja sisältävät ylevän opin Jumalasta ja autuuttavan viisauden ihmisen elämästä. Niissä on myös ihmeellisiä rukouksen aarteita ja ne kätkevät itseensä meidän autuutemme salaisuuden.

16. Jumala, kummankin testamentin kirjojen innoittaja ja tekijä, on viisaudessaan päättänyt, että Vanhaan testamenttiin kätkeytyisi Uusi ja että Uudessa testamentissa avautuisi Vanha testamentti.[2] Sillä vaikka Kristus on veressään perustanut Uuden liiton (vrt. Luuk. 22:20; 1 Kor. 11:25), niin Vanhan testamentin kirjat, kokonaisuudessaan evankeliumin julistukseen mukaan otettuina,[3] saavat ja ilmaisevat Uudessa testamentissa täyden merkityksensä (vrt. Matt. 5:17; Luuk. 24:27; Room. 16:25-26; 2 Kor. 14-16) sekä vuorostaan valaisevat ja selittävät sitä.

Viides luku: Uudesta testamentista

17. Jumalan sana, joka on Jumalan voima itsekullekin uskovalle pelastukseksi (vrt. Room. 1:16), tulee Uuden testamentin kirjoituksissa erinomaisella tavalla esille ja näyttää voimansa. Sillä kun aikojen täyteys koitti (vrt. Gal. 4:4), Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme täynnä armoa ja totuutta (vrt. Joh. 1:14). Kristus perusti maailmaan Jumalan valtakunnan, ilmoitti sanoin ja teoin Isänsä ja itsensä ja täydensi työnsä kuolemallaan, ylösnousemuksellaan, kunniakkaalla taivaaseenastumisellaan ja Pyhän Hengen lähettämisellä. Kun hänet ylennettiin maasta, hän veti kaikki tykönsä (vrt. Joh. 12:32), hän, jolla yksin on iankaikkisen elämän sanat (vrt. Joh. 6:68). Tätä salaisuutta ei paljastettu muille sukupolville, kuten se nyt ilmoitettiin hänen pyhille apostoleilleen ja profeetoille Pyhässä Hengessä (vrt. Ef. 3:4-6), jotta he julistaisivat evankeliumia, herättäisivät uskon Jeesukseen Kristukseen ja Herraan ja kokoaisivat Kirkon. Tästä kaikesta ovat Uuden testamentin kirjat pysyvänä ja jumalallisena todistuksena.

18. Keneltäkään ei jää huomaamatta, että kaikkien Raamatun kirjojen joukossa, Uuden testamentin kirjat mukaan luettuina, evankeliumeille kuuluu oikeutetusti ensimmäinen sija. Nehän ovat tärkein todistus lihaksi tulleen Sanan ja Vapahtajamme elämästä ja opista.
Aina ja kaikkialla Kirkko on ollut ja on vakuuttunut, että neljä evankeliumia ovat apostolista alkuperää. Mitä apostolit Kristuksen käskystä ovat saarnanneet, sen he itse ja apostoliset miehet ovat myöhemmin Pyhän Hengen innoituksesta kirjoittaneet muistiin ja jättäneet meille uskon perustukseksi, nimittäin evankeliumin neljässä muodossaan Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen mukaan.[4]

19. Äitikirkko on lujasti ja järkähtämättömästi pitänyt ja pitää edelleenkin kiinni siitä, että mainitut neljä evankeliumia, joiden historiallisuuden se horjumattomasti tunnustaa, välittävät uskollisesti sen, mitä Jeesus, Jumalan Poika, ihmisten keskuudessa eläessään todella teki ja opetti heidän ikuiseksi autuudekseen hamaan siihen päivään asti, jona hänet otettiin ylös (Apt. 1:1-2). Herran taivaaseenastumisen jälkeen apostolit välittivät edelleen kuuntelijoilleen sen, mitä Kristus oli sanonut ja tehnyt ja josta heillä Kristuksen kunniakkaiden tapahtumien opettamina ja totuuden Hengen valaisemina oli entistä täydellisempi ymmärrys. Pyhät kirjoittajat kirjoittivat neljä evankeliumia valiten määrätyt ainekset siitä paljoudesta, joka heille oli suullisesti tai jo kirjallisesti välitetty, kooten määrätyt asiat kokonaisuudeksi tai selittäen ne kirkoissa vallitsevaa tilannetta silmällä pitäen. He tekivät sen julistuksen muodossa niin, että he aina ilmoittavat meille Jeesuksesta tosia ja aitoja asioita.[5] Kirjoittivatpa he omasta muistista ja muistoistaan tai niiden todistuksen perusteella, ”jotka olivat alusta asti omin silmin nähneet ja olleet sanan palvelijoita”, aina oli heidän tarkoituksenaan, että oppisimme tuntemaan niiden sanojen ‘luotettavuuden’, jotka meille on opetettu (vrt. Luuk. 1:2-4).

20. Paitsi neljää evankeliumia Uuden testamentin kaanon sisältää myös pyhän Paavalin kirjeet ja muita Pyhän Hengen innoituksesta kirjoitettuja apostolisia kirjoituksia. Jumalan viisaasta päätöksestä vahvistetaan niissä se, mikä koskee Kristusta Herraa, tai selitetään yhä enemmän hänen todellista oppiaan, julistetaan Kristuksen jumalallisen työn pelastavaa voimaa, kerrotaan Kirkon alkuvaiheista ja sen ihmeellisestä leviämisestä ja ilmoitetaan edeltäkäsin sen kunniakas täyttymys.
Sillä Herra Jeesus on lupauksensa mukaan ollut apostoliensa kanssa (vrt. Matt. 28:20) ja on lähettänyt heille Puolustajan, Hengen, joka johdattaa heidät totuuden täyteyteen (vrt. Joh. 16:13).

Kuudes luku: Pyhästä Raamatusta kirkon elämässä

21. Kirkko on aina kunnioittanut jumalallisia kirjoituksia, samoin kuin myös itse Herran Ruumista, kun se varsinkin pyhässä liturgiassa lakkaamatta nauttii elämän leipää sekä Jumalan sanan että Kristuksen ruumiin pöydästä ja tarjoaa sitä uskoville. Se on pitänyt aina ja pitää edelleen pyhiä kirjoituksia yhdessä pyhän tradition kanssa uskonsa korkeimpana ojennusnuorana. Jumalan inspiroimina ja kaikiksi ajoiksi kirjaan kirjoitettuina ne jakavat muuttumattomana itse Jumalan sanaa ja antavat profeettojen ja apostolien sanoissa kajahtaa Pyhän Hengen äänen. Niinpä jokaisen kirkollisen julistuksen, kuten itse kristillisen uskonnonkin, pitää saada pyhästä Raamatusta ravintoa sekä ohjausta. Pyhissä kirjoituksissahan Isä, joka on taivaissa, lähestyy syvästi rakastaen lapsiansa ja puhuu heidän kanssaan. Niin suuri on Jumalan sanan vaikutus ja voima, että se merkitsee Kirkolle tukea ja voimaa, Kirkon lapsille uskon lujuutta, sieluille ravintoa ja hengelliselle elämälle puhdasta ja ikuista lähdettä. Niin pätevät pyhästä Raamatusta erinomaisella tavalla sanat: ”Elävä ja voimallinen on Jumalan sana” (Hepr. 4:12), ”joka on voimallinen rakentamaan ja antamaan perintöosan kaikkien pyhitettyjen joukossa” (Apt. 20:32; vrt. 1 Tess. 2:13).

22. Pääsyn pyhän Raamatun sisältöön on oltava uskoville laajalti auki. Siitä syystä Kirkko on alusta alkaen hyväksynyt omaksensa Vanhan testamentin varsin vanhan kreikkalaisen käännöksen, jota seitsemänkymmenen tekijän mukaan sanotaan Septuagintaksi (LXX). Muita itämaisia ja latinalaisia käännöksiä, eritoten niin sanottua Vulgataa, se pitää arvossa. Mutta koska Jumalan sanan on oltava tarjolla kaikille aikakausille, Kirkko pitää äidillisessä rakkaudessaan huolta siitä, että tehdään sopivia, oikeita erikielisiä käännöksiä, varsinkin sellaisia, jotka pohjautuvat pyhien kirjojen alkuperäisiin teksteihin. Tilaisuuden siihen tarjoutuessa ja Kirkon johdon sen salliessa voidaan nämä tehdä yhteistyössä erossa olevien veljien kanssa, joten kaikki kristityt voivat käyttää niitä.

23. Kirkko, lihaksi tulleen Sanan morsian, tekee kaikkensa päästäkseen Pyhän Hengen johtamana yhä syvempään pyhän Raamatun ymmärtämiseen, jotta se voisi ruokkia lapsiaan jatkuvasti jumalallisilla sanoilla. Sen vuoksi se myös asianmukaisesti edistää Idän ja Lännen pyhien isien kirjoitusten ja pyhien liturgiain tutkimista. Pyrkikööt katoliset eksegeetit ja ne, jotka harjoittavat pyhää teologiaa, yhteisvoimin ahkerasti siihen, että he opetusviran valvonnan alaisina ja tarjolla olevia keinoja käyttäen tutkivat ja selittävät jumalallisia kirjoituksia, niin että yhä useammat saarnamiehet voivat tehokkaasti tarjota Jumalan kansalle sitä Kirjoitusten ravintoa, joka valaisee mielen, lujittaa tahdon ja sytyttää ihmisten sydämen Jumalan rakkauteen.[1] Pyhä kirkolliskokous rohkaisee niitä Kirkon lapsia, jotka harjoittavat raamattutiedettä, jatkamaan onnellisesti aloitettua työtä uusin voimin ja antaumuksellisesti Kirkon hengen mukaisesti.[2]

24. Pyhä teologia pohjautuu Jumalan kirjoitettuun sanaan, joka yhdessä pyhän tradition kanssa on sen pysyvä perustus. Siitä se myös mitä voimakkaimmin vahvistuu ja jatkuvasti nuortuu tutkiessaan uskon valossa kaikkea totuutta, jonka Kristuksen salaisuus sisäänsä kätkee. Pyhä Raamattu sisältää Jumalan sanan ja, koska se on inspiroitu, se todella on Jumalan sana. Sen vuoksi on Raamatun tutkimuksen oltava ikään kuin pyhän teologian sielu.[3] Saakoon, myös sanan palvelus, nimittäin pastoraalinen julistus, katekeesi ja kaikki kristillinen opetus, jossa liturgisella raamatunselityksellä (homilia) on oltava erikoinen asema, terveellistä ja virkistävää ravintoa Raamatun sanasta.

25. On välttämätöntä, että kaikki kirkonmiehet, varsinkin Kristuksen papit sekä muut, jotka diakoneina tai katekeettoina oikeutetusti ovat sanan palveluksessa, herkeämättä lukien ja huolellisesti tutkien perehtyisivät Raamattuun, jottei kukaan varsinkaan pyhässä liturgiassa julistaessaan itselleen uskotuille kristityille Jumalan sanan ylenpalttista rikkautta, olisi ”Jumalan sanan tyhjä ja ulkonainen saarnaaja, vaan ei sisäinen kuuntelija”.[4] Samalla pyhä kirkolliskokous painokkaasti kehottaa kaikkia kristittyjä ja varsinkin sääntökuntien jäseniä lukemaan ahkerasti pyhää Raamattua ja siten saavuttamaan ”ylen kalliin Jeesuksen Kristuksen tuntemisen” (Fil. 3:8). ”Sillä joka ei tunne Raamattua, se ei tunne Kristusta.”[5] Lähestykööt he siis mielellään Raamatun tekstiä, tapahtuipa se Jumalan sanan läpitunkemassa pyhässä liturgiassa taikka hartaasti lukien tai käyttäen sopivia kursseja tai muita keinoja, joita Kirkon paimenten hyväksyminä tai heidän alkuun paneminaan nykyään kaikkialla kiitettävällä tavalla levitetään. Muistakoot he kuitenkin, että Raamatun lukemisen on käytävä käsi kädessä rukouksen kanssa, jotta siitä tulisi vuoropuhelu Jumalan ja ihmisen välillä, sillä ”häntä puhuttelemme, kun rukoilemme, ja häntä kuulemme, kun luemme Jumalan sanaa.”[6]
Piispojen, ”joilla on apostolinen oppi”,[7] on sopivalla tavoin opastettava heille uskottuja kristittyjä jumalallisten kirjojen, varsinkin Uuden testamentin ja ensi sijassa evankeliumien oikeaan käyttöön siten, että julkaistaan raamatunkäännöksiä, jotka ovat välttämättömillä ja todella riittävillä selityksillä varustettuja. Silloin Kirkon lapset voivat turvallisesti ja hyödyllisesti viljellä Raamatun lukemista ja täyttyä sen hengellä.
Sitä paitsi olisi julkaistava ei-kristittyjä varten sellaisia selityksin varustettuja raamatunkäännöksiä, jotka on sovitettu heidän olosuhteisiinsa. Sekä paimenet että muut kristityt, mihin säätyyn he kuuluvatkin, huolehtikoot sopivalla tavalla niiden levittämisestä.

Loppulause

26. ”Levitköön Jumalan sana ja tulkoon se kirkastetuksi” (2 Tess. 3:1) pyhän Raamatun lukemisen ja tutkimisen kautta. Täyttäköön Kirkolle uskottu ilmoituksen aarre yhä enemmän ihmisten sydämet. Niin kuin Kirkon elämä saa kasvunsa ahkerasta osallistumisesta eukaristian salaisuuteen, niin on lupa toivoa hengellisen elämän saavan uuden sysäyksen kasvavasta kunnioituksesta Jumalan sanaa kohtaan, sanaa, ”joka pysyy iankaikkisesti” (Jes. 40:8; vrt. 1 Piet. 1:23-25).

Lähdeviittaukset

Johdanto

1 Vrt. P. Augustinus De catechizandis rudibus, c. IV, 8; PL 40, 316.

Ensimmäinen luku

2 Vrt. Matt. 11:27; Joh. 1:14 ja 17; 14:6; 17:1-3; 2 Kor. 3:16 ja 4:6; Ef. 1:3-14.
3 Epist. ad Diognetum, c. VII, 4: Funk, Patres Apostolici, I, s. 403.
4 Vrt. Vatik. l kirkollisk., Cost. dogm. defide cath; luku 3 de fide: Denz. 1789 (3008).
5 Vrt. Conc. Araus. II, can. 7: Denz. 180 (377); Vatik. l kirkollisk., l.c.: Denz. 1791 (3010).
6 Vrt. Vatik. l kirkollisk. Const. dogm. de fide cath; luku 2 de revelatione: Denz. 1786 (3005).
7 Ibid. Denz. 1785 ja 1786 (3004 ja 3005).

Toinen luku

1 Vrt. Matt. 28:19-20 ja Mark. 16:15. Conc. Trid., Sess. IV, decr. De canonicis Scripturis, Denz. 783 (1501).
2 Vrt. Conc. Trid., l.c.; Vatik. l kirkollisk. Const. dogm. de fide catholica, luku 2 de revelatione: Denz. 1787 (3006).
3 P. Ireneus, Adv. Haer. III, 3,1: PG 7,848; Harvey, 2, s. 9.
4 Vrt. Nikean kirkollisk. II: Denz. 303 (602). Konst. IV kirkollisk. Sess. X, can. 1: Denz. 336 (650-652).
5 Vrt. Vatik. l kirkollisk. Const. dogm. de fide catholica, luku 4 de fide et ratione: Denz. 1800 (3020).
6 Vrt. Trid. kirkollisk., Sess. IV, l.c.: Denz. 783 (1501).
7 Vrt. Pius XII, Const. Apost. Munificentissimus Deus, 1. marrask. 1950: AAS 42 (1950) 756, collatis verbis S. Cypriani, Epist. 66, 8: Hartel, III, B, s. 733: ‘Ecclesia plebs Sacerdoti adunata et Pastori suo grex adhaerens’.
8 Vrt. Vatik. l kirkollisk Const. dogm. de fide catholica, luku 3 de fide: Denz. 1792 (3011).
9 Vrt. Pius XII, Litt. Encycl. Humani Generis, 12. elok. 1950: AAS 42 (1950) 568-569: Denz. 2314 (3886).

Kolmas luku

1 Vrt. Vatik. l kirkollisk. Const. dogm. de fide catholica, luku 2 de revelatione: Denz. 1787 (3006). Comm. Biblica, Decr. 18. kesäk. 1915: Denz. 2180 (3629); EB 420; S.S.C.S. Officii, Epist. 22. jouluk. 1923: EB 499.
2 Vrt. Pius XII, Litt. Encycl. Divino afflante Spiritu, 30. syysk. 1943: AAS 35 (1943), s. 314, Enchir. Bibl. (EB) 556.
3 In et per hominem: vrt. Hepr. 1:1 ja 4, 7 (in); 2 Sam. 23:2; Matt. 1:22 et passim (per}; Vatik. l kirkollisk.: Schema de doctr.cath., nota 9: Coll. Lac. VII, 522.
4 Leo XIII, Epist. Encycl. Providentissimus Deus, 18. marrask. 1893: Denz. 1952 (3293); EB 125.
5 Vrt. P. Augustinus, Cen. ad litt. 2, 9, 20: PL 34, 270-271; Epist.. 82, 3: PL 33, 277: CSEL 34, 2, s. 354. — P. Tuomas, De Ver. q. 12, a. 2, C. — Trid. kirkollisk. Sess. IV, de canonicis Scripturis: Denz 783 (1501) — Leo XIII, Enc. Providentissimus: EB 121, 124, 126—127. — Pius XII, Enc. Divino Afflante: EB 539.
6 P. Augustinus, De Civ. Dei, XVII, 6, 2: PL 41, 537; CSEL XL, 2, 228.
7 P. Augustinus, De Doctr. Christ., III, 18, 26; PL 34, 75-76.
8 Pius XII, l.c.: Denz. 2294 (3829-3830); EB 558-562.
9 Vrt. Benedictus XV, Enc. Spiritus Paraclitus, 15. syysk. 1920: EB 469. — P. Hieronymus, In Gal. 5:19-31: PL 26, 417 A.
10 Vrt. Vatik. l kirkollisk. Const. dogm. de fide catholica, luku 2 de revelatione: Denz. 1788 (3307).
11 P. Johannes Chrysostomus, In Gen. 3, 8 (hom. 17, l): PG 53, 135. ‘Attemperatio’ graece synkatábasis.

Neljäs luku

1 Pius XI, Litt. Encycl. Mit brennender Sorge, 14. maalisk. 1937: AAS 29 (1937), s. 151.
2 P. Augustinus, Quaest. in Hept. 2, 73: PL 34, 623.
3 P. Ireneus, Adv. Haer. III, 21, 3: PG 7, 950 (= 25, l: Harvey 2, s. 115). P. Cyrillus Hieros., Catech. 4, 35: PG 33, 497. Theodorus Mops., In Soph. 1, 4-6: PG 66, 452D--453A.

Viides luku

l Vrt. P. Ireneus, Adv. Haer. III, 11, 8: PG 7, 885: ed. Sagnard, s. 194.
2 Vrt. Joh. 14:26; 16:13.
3 Joh. 2:22; 12:16; vrt. 14:26; 16:12-13; 7:39.
4 Vrt. Instructio Sancta Mater Ecclesia a Pontificio Consilio Studiis Bibliorum provehendis edita: AAS 56 (1964), s. 715.

Kuudes luku

1 Vrt. Pius XII, Litt. Encycl. Divino Afflante: EB 551, 553, 567. — Pont. Comm. Biblica, Instructio de S. Scriptura In Clericorum Seminariis et Religiosorum Collef;ii.s recte docenda, 13. toukok. 1950: AAS 42 (1950) s. 495—505.
2 Vrt. Pius XII, ibidem: EB 569.
3 Vrt. Leo XIII, Litt. Encycl. Providentissimus: EB 114; Benedictus XV, Litt. Encycl. Spiritus Paraclitus: EB 4S3.
4 P. Augustinus, Serm. 179, 1: PL 38, 966.
5 P. Hieronymus, Comm. in Is., Prol.: PL 24,17. — Vrt. Benedictus XV, Litt. Enc. Spiritus Paraclitus: EB 475-480; Pius XII, Litt. Enc. Divino affIante: EB 544.
6 P. Ambrosius, De officiis ministrorum I, 20, 88: PL 16, 50.
7 P. Ireneus, Adv. Haer. IV, 32, 1: PG 7, 1071; (= 49, 2) Harvey, 2, s.255.